sunnuntai 3. elokuuta 2014

Kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä - So close no matter how far

Viime päivinä ikävä kotia, poikaystävää, perhettä ja ystäviä on meinannut ottaa tästä tytöstä vallan. Toisaalta on vaikea ajatella sitä, että kohta joudun lähtemään tästä toisesta kodistani ja palaamaan koulun penkille vielä muutamaksi kuukaudeksi. Näitä ristiriitaisia tunteita ovat vielä vauhdittaneet univelka ja tekemättömyys. Kun on töissä ja on paljon tekemistä, ei ehdi ajattelemaan kotia, mutta iltaisin sitä tulee ajateltua yksin huoneessa istuessa. Siksipä pitäisikin taas lähteä tekemään asioita eikä vain nököttää täällä. Vaikka välillä olen ollut täysin tekemättömänä, niin siitä huolimatta tällä viikolla on ehtinyt tapahtua taas vaikka ja mitä.

Maanantaina saapuivat helsinkiläinen ystäväni A poikaystävänsä O:n ja Dali-koiran kanssa. Olin illalla töiden jälkeen niin väsynyt, että jaksoin muutaman tunnin heidän kanssaan istuskella, mutta sitten oli pakko mennä jo unten maille.


Muistin tällä viikolla, että enpä ole vielä kertonut jokapäiväisestä harmista/hauskuudesta, nimittäin sulakkeen palamisesta. Sitä tapahtuu joka aamu vähintään kymmenen kertaa, koska aamupalaa varten uuni ja hella ovat koko ajan päällä ja aamupalan loputtua sama rumba jatkuu vielä lounaan merkeissä. Nyt olen jo oppinut kuulemaan napsahduksen, joka sulakkeen palamisesta lähtee. Onneksi nämä ovat näitä moderneja versioita, jotka vain napsautetaan yläasentoon takaisin. Vaikka kyseessä on harmillinen asia, niin on siinä silti jotain humorististakin, kun aamupalarutiineihin kuuluu sulakkeen napsauttaminen takaisin päälle.


Söin ensimmäistä kertaa näitä vekkuleita ”pikkuluumuja”, kriikunoita. Maistui ihan luumulta, mutta tämä yksilö oli ainakin paljon pehmeämpi.


Tiistaina olikin taas lasten urheilukerhon vuoro. Ensin näytti siltä, että joudumme perumaan sen, koska ukkosti ja satoi niin kovaa, mutta se loppui sopivasti klo 17, joten lapset pääsivät tälläkin kertaa juoksemaan ja työntämään palloa. Pituushyppy jätettiin välistä, koska alusta oli niin liukas sateen jäljiltä. Nyt olivatkin vuorossa kisat, joten kaikkien tulokset mitattiin ja juoksussa otettiin aika, mutta koska kyseessä oli lasten kilpailut, eikä tarkoituskaan ole kilpailla parhaimmuudesta vaan kaikki osallistujat palkittiin. Ja me ohjaajat palkittiin itsemme pizzalla paikallisesta pizzeriasta.


Olen asustellut yksin ensimmäiset kaksi kuukauttani täällä, mutta tällä viikolla sain kämppiksen kaimastani, joka on jo monen vuoden ajan asustellut perheensä kanssa Hepokatin karavaanialueella. Vaikka meillä on ikäeroa 13 vuotta, ei se tunnu missään ja ollaan hyvin mahduttu samaan huoneeseen.

Torstaina oli hirveä myrsky koko maassa ja tännekin se saapui illalla. Koska ei ukkostanut eikä satanut, nautimme ulkona kovasta tuulesta muun muassa näin:


Ja tietysti se oli paras mahdollinen sää leijan lennättämiseen, tässä kesäisäntä ja eräs karavaanarivieraamme näyttävät mallia



Perjantaina aloitin vapaapäiväni tutustumalla opinnäytetyöhöni liittyvään kirjallisuuteen, mutta se jäi kovin lyhyeen, kun päätimme hovikuljettajani H:n kanssa lähteä juhlistamaan 92-vuotiasta veteraania, jonka yläkerrassa asun. Kyseinen herra on siis Hepokatin yrittäjän ukki. Juhlat järjestettiin Hotelli-ravintola Rantakatissa ja tarjolla oli Rantakalaa ja mansikkakakkua. Rantakala onkin oikeastaan muikkukeittoa eikä esimerkiksi rannasta ongittua kalaa, niin kuin nimestä saattaisi joku luulla (itsehän en toki luullut niin, hehe). Lauloimme myös yhteislauluja ja nautimme mieskuoron esityksestä.




Illalla vapaapäivä jatkui Kerimäellä Puruvesi Pop -festivaaleilla. Meitä lähti Hepokatista sinne iso porukka ja paikan päällä joukkoomme liittyi vielä kaksi Hapimagin työntekijää. Hapimag tarjoaa mökkiasutusta muun muassa saksalaisille ja sveitsiläisille lomaosakkeen omistajilleen. Olimme tutustuneet T:n ja D:n jo kesätyöntekijöiden tapaamisessa, josta kirjoitin aiemmin. Yhden päivän ranneke festivaaleille maksoi vain 21 €, joten se ei todellakaan ollut hinnalla pilattu. Alkuillasta esiintyi minulle tuntemattomia bändejä, mutta klo 22 aloitti Haloo Helsinki, jota olin odottanut. Olin käynyt heidän keikallaan jo aiemmin tänä vuonna Helsingissä, joten tiesin, että heidän keikkansa todellakin toimii.





Myöhemmin illalla esiintyi vielä Popeda. Yllätyin, kun tiesin monta Popedan kappaletta ja saatoin laulaa mukana. Noin klo 01 väsymys vei meistä voiton ja lähdimme ajamaan kohti Punkaharjua. Oli kyllä kiva festivaali ja mahtava ilta upeiden ihmisten kanssa!

Lauantain vietin teoriakirjojen parissa ja tänään sunnuntaina olinkin taas töissä. Vähitellen majoittujien määrä vähenee ja ihmiset palaavat töihinsä. Pääsenkin taas toimistohommiin hiljaisina päivinä eli päivitän nettisivuja, Facebookia ja käännän materiaaleja suomesta englanniksi. Se tuo mukavaa vaihtelua näihin viimeaikaisiin hektisiin kahvilapäiviin. Pääsinpä muuten tällä viikolla paikallislehteenkin viime viikonloppuisen Puistokirppiksen ansiosta.


Viikon ihmetyksen aihe: Aistien herääminen. Täällä olen kokenut ihan mielettömiä tuoksuja, muun muassa metsämansikan huumaavaan tuoksun metsäpolulla ja veden tuoksun pyöräillessä Punkaharjun keskustaan. Myös paljain jaloin kävellessä olen oikein kiinnittänyt huomiota siihen, miten hyvältä nurmikko tuntuu jalkojen alla. Johtuuko se sitten siitä, että täällä minulla on ollut aikaa keskittyä myös tällaisiin asioihin vai siitä, että kotioloissa harvemmin kävelen paljain jaloin, ja tuoksutkin ovat päivästä toiseen melko samat, jolloin niihin ei enää edes kiinnitä huomiota. Kuuloaistikin saa täällä oman osansa, kun heinäsirkat ja hepokatit aloittavat jokailtaisen sirkutuksensa. Hienoja hetkiä olen siis täällä luonnon helmassa päässyt viettämään.




These last few days I’ve really missed home, my boyfriend, family and friends. On the other hand it’s difficult to think that I have to leave this, my second home in three weeks and go back to school for a few more months. When I’m working I don’t have time to think these things but when I’m sitting here in my room alone the homesickness starts. Thus I need to come up with something to do for my free time. It might sound that I haven’t done much this week but actually there has been a lot going again.

On Monday my friend A and her boyfriend and Dali the dog arrived here but that evening I was too tired to hang around with them.

This week I remembered that I haven’t told you about the funny thing that happens in our café many times every morning: the fuse blows. Fortunately we have the modern ones that you only have to switch back to the “on” position. I have learnt to hear the sound that the fuse makes when it blows. This happens more than 10 times during the morning and then again before lunch because there are so many appliances on at the same time in the kitchen.
I ate these “little plums” first time. They are called damsons. They tastes like plums but were a bit softer.

On Tuesday it was time for the track and field club again but this time we had a competition. We almost had to cancel it because it was raining so hard but fortunately the rain stopped just for 5 o’clock. Even though it was a competition everyone was rewarded because it was for small children and the purpose was not to find the best runner or so. We rewarded ourselves with pizzas from the local pizzeria.

These first two months I have lived alone in my room but this week I got a roomie who has been staying with her family at the camping site here in Hepokatti for many years.

On Thursday evening the wind was blowing hard so it was fun to stand on the field. It was also the perfect weather to fly a kite.

Friday was my day-off and first me and my designated driver H went to celebrate a 92-year-old veteran. I live in a room in his house but he is also the grandfather of Hepokatti’s owner. We had some fish soup and cake. We also sang songs and listened to a choir.

 In the evening a group of Hepokatti’s people headed for Kerimäki where we attended the music festival, Puruvesi Pop. There we met also T and D who work for Hapimag. We got to know them when we organised the get-together for summer employees which I wrote about before. First there we some bands playing that I hadn’t heard about but at 10 pm Haloo Helsinki started their show and I knew it was going to be great because I had seen them before this spring. We also listened to Popeda and after their gig we headed home. What a great festival with amazing people!

On Saturday I read books for my thesis and on Sunday I was working again. The season is almost over and people start to get back to work. If the days are quiet I am able to do some office work also, such as update the website and Facebook-page. That’s a nice change after the busy days at the café. There was an article about Hepokatti and me in the local paper regarding the flea market event in Putikko last weekend.


The wonder of this week: To sense. Here in the countryside I have smelt some amazing things such as wild strawberries in the forest and the water while cycling to the centre of Punkaharju.  And when I’ve been walking barefoot I have concentrated on the feeling of the grass beneath my feet. I don’t know if it is because here I have time to really think about these things or because I rarely walk barefoot when in Helsinki and the smells are also the same day in, day out. In the evening you can hear the grasshoppers making noise here so something for every sense. What beautiful moments I have spent here in the nature. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti